Elämän äänet

Tuskin muistan sitä, kun synnyin. Sen tiedän, että se tapahtui nopeasti. Tai miten sen nyt ottaa; menihän siihen kuukausia, mutta ei vuosia kumminkaan. Enhän minä sitä oikeasti muista, mutta jälkeen päin olen niin päätellyt. Synnyttäjäni kun palasi sodasta minua synnyttämään niin jo seuraavan vuoden kesällä joutui taas lähtemään. Siltä reissulta se ei sitten palannutkaan. Tai palasi, mutta oikeastaan ei.

Kun synnyin seisoi veljeni vielä rinnallani ja katseli, kun nousin. Tai pitäisikö sanoa edessäni. Veljeni katsoi kohti itää. Kohti aamun ensi säteitä. Mutta kuoleman koneet tulivat aamun ensi säteiden mukana. Ehkä siksi minut asetettiin katsomaan kohti etelää. Sieltä ei kuolemaa tulisi. Ei ainakaan samojen koneiden mukana.

Veljeni ei kauaa saanut edessäni seisoa. Hän sai uuden elämän muualla. Muissa paikoissa. Ja vasta hänen lähdettyään näin edemmäs. Näin pihamaan ja näin sinut. Pieni taimi olit silloin vielä. Minua matalampi, mutta minua vanhempi kumminkin. Sinäkin katselit kohti etelää. Siellä seisoi äitisi. Seisoi ja antoi varjonsa pihamaalle.

Kun olin noussut ja veljeni lähtenyt muihin paikkoihin elämään uudelleen, tuli hän, joka minussa asui silloin ja kattoi pöydän pihamaalle äitisi varjoon. Se oli ensimmäinen kerta monista, mutta muistan sen varmaksi, että pöydälle hän kattoi oikeaa kahvia. Muistan siksi, että silloin synnyttäjäni lähti, eikä oikeasti enää palannut. Sitä en silloin tiennyt, eikä tienneet kai muutkaan, mutta naurua en kuullut sinä päivänä. Ehkä muut kumminkin aavistivat. Minä en.

Synnyttäjäni lähti hevosella ja hevonen lähti hänen mukaansa. Pihamaalle jäi vilkuttamaan ne muut, jotka minussa asuivat silloin. Jotka pöydän äärellä äitisi varjossa istuivat vakavin ilmein ja joivat sitä oikeaa kahvia. Sitä, jota ei sen jälkeen ollut tarjota ennen, kun olit jo kasvanut melkein aikuiseksi.

Minä en enää kasvanut. Minä rapistuin, mutta en sentään vielä silloin. Sinä kasvoit ja muutuit. Kylkesi vahvistui ja vankistui ja sai hohtavan valkoisen pinnan. Kohta se olit sinä, joka annoit varjosi pihamaalle, kun äitisi väheni ja muuttui kumaraksi.

Synnyttäjäni ei enää palannut sinun varjoosi. Hän jäi ristin varjoon. Niin kertoi se mies, joka kantoi ristiä kirjassaan. Miehellä oli musta kaapu, enkä hetkeen muun värisiä nähnytkään. Syksyyn ne jotenkin kait sopivat ja miksei talveenkin. Mutta ei keväällä, kun oksasi hohtivat vihreinä ja peipot lauloivat uuden elämän laulua.

Musta ei ole elämän väri. Ja kun uusi elämä syntyi minussa, niin sen uuden elämän myötä mustat kaavut vaihtuivat värikkäisiin. Taas kuulin naurun kuplivan sisälläni ja lapset leikkivät piirileikkejään ympärilläsi ja menivät äitiään piiloon vankistuvan vartesi taakse. Piiloon myös minulta. Ja kohta sieltä ei kuulunutkaan lapsen naurua vaan nuorukaisen kuiskailua. Ja neidon, joka riensi minuun hohtavin poskin ja säihkyvin silmin. Ja taas varjoosi katettiin pöytä ja pöydälle kahvia. Ei oikeaa, mutta kumminkin. Silloin neidon kaapu ei ollut musta vaan hohtavan valkoinen.

Sinä päivänä minut täytti ilon äänet; nauru ja hälinä. Lapset juoksivat sydämeni ympäri kiljuen riemusta. Naiset kiiruhtivat ovestani kantaen pöytään sitä vähää, mitä oli kylältä kokoon saatu. Ja laulu kaikui sinun varjossasi ja laulussa kiitos. Sillä kuoleman koneet olivat ohittaneet meidät ja enää niitä ei tulisi. Sinä päivänä kylkesi hohti kirkkaana ja silmuissasi aavisti uuden elämän aamun. Se oli hyvä päivä.

Hyviä päiviä oli sen jälkeenkin, mutta nyt kun sitä ajattelen, niin siitä päivästä lukien elämä väheni minussa. Nuorukainen vei neidon mukanaan. Ensimmäisen heistä. Ja yksi kerrallaan he lähtivät: neidot ja nuorukaiset. Ensin kärryillä ja myöhemmin autoilla. Ja joka kerta jäljelle jäi vähemmän elämää. Kunnes elämä loppui minussa. Se nainen, joka oli pöydän kattanut varjoosi, makasi lakanalla peitettynä ja hänet kannettiin odottavaan autoon. Ja niin me olimme kahden. Sinä ja minä. Katselimme kohti etelää ja kuuntelimme hyvää hiljaisuutta. Emmekä toivoneet mitään, sillä näin oli hyvä.

Mutta neito ja nuorukainen tulivat takaisin ja toivat tullessaan kolme lasta ja niin elämän äänet palasivat minuun. Taas lapset juoksivat riemusta kiljuen sydämeni ympäri ja paukuttivat ovia perässään. Ja taas neito kiiruhti ovestani ja kantoi varjoosi katettuun pöytään oikeaa kahvia, kun nuorukainen palasi töistä. Ja taas oksiesi alla kaikui laulu, kun kylän naiset kokoontuivat yhteen.

Mutta elämä ei ole pelkkään naurua ja riemun kiljahduksia. Ja vuosien mittaa elämän äänet minussa muuttuivat itkuksi ja valitukseksi. Ja lyöntien ääneksi. Ja niin nauru katosi minusta ja odotin, että elämän äänet loppuisivat ja saisin rauhan. Rauhan sinun kanssasi. Sillä näitä elämän ääniä en halunnut kuulla.

Ja niin neito harmaantui ennen aikojaan ja lasten silmissä oli vanhuksen katse, kun he sulkivat oveni viimeistä kertaa. Ja minusta oli tullut surun talo, joka pitää sisällään pelkkää kuoleman odotusta. Ja kun kuolema sitten tuli, saavutti se ensin neidon, joka otti tarhurin kiitollisena vastaan. Ja niin nuorukainen jäi yksin vaeltamaan tyhjiin huoneisiini. Etsimään kotia, jonka oli kadottanut. Nuorukainen, jonka nuoruus oli kauan sitten jättänyt ja josta oli tullut katkera vanhus.

Ja niin olimme mekin tulleet vanhoiksi ja rapistuneiksi. Sinun ennen niin kiiltävän valkoinen kylkesi oli tumma ja muhkurainen, ja minä tunsin lahottajan syövän itseäni sisältä, enkä enää muuta toivonut, kun että saisin kanssasi kahden hiutua hiljaisuuteen.

Ja lopulta olimme taas kahden. Sinä ja minä. Katsoimme toisiamme ja katsoimme kohti etelää. Emmekä enää odottaneet elämää tulevaksi meihin. Sillä olimme nähneet mitä elämä on, emmekä halunneet sitä enempää. Meillä oli toisissamme kyllin. Ja niin koitti päivä, kun myrskytuuli uuvutti sinut ja jalkasi pettivät ja sinä sorruit syliini. Ja minä otin sinut iloiten vastaan, sillä tiesin, että aikamme oli tullut täyteen

Ilari Silvola

15.10.2023