Lars Kepler: Peilimies

31.10.2020

Olen noudattanut tässä blogissani sellaista periaatetta, että jos minulla ei ole kirjasta hyvää sanottavaa, niin en sano mitään. Keplerin uuden Joona Linna dekkarin "Peilimies" kohdalla poikkean tästä periaatteestani. Keplerin nimellä kirjoittava pariskunta on saavuttanut sellaisen aseman, että heiltä mielestäni on lupa odottaa laatua.

Kirjaa lukiessani en ihan ymmärtänyt, mistä on kyse. Näin huonoa juonen kuljetusta, itsestään selviä juonenkäänteitä, itsetarkoituksellista tunteen paisuttelua ja käsittämätöntä kertaamista voisi odottaa aloittelevan dekkarikirjailijan pöytälaatikkonovellista. Ei vuosikymmenen myydyimmäksi markkinoidun ruotsalaiskirjailijan uutuuskirjasta. Tämä kirja oli yksinkertaisesti huono.

Epäilemättä tälläkin kirjalla on arvonsa, mutta kaunokirjallisia nuo arvot mielestäni eivät ole. Kirjan lopussa kirjailijapariskunta paljasti halunneensa tällä kirjalla kiinnittää lukijan huomion naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Ehkäpä he samalla tulivat paljastaneeksi syyn kaikkeen edellä sanomaani. Olen vahvasti sitä mieltä, että ei pidä ryhtyä saarnaamaan, jos ei ole pappi. Kun otan dekkarin käteeni, haluan viihdettä. Jos kuunnella saarnaa, menen kirkkoon, tai otan hyllystäni Roseniuksen "Elämän Leipää".

En voi olla vertaamatta Peilimiestä edelliseen lukemaani kirjaan. Myös siinä kuvattiin naiseen (tyttöön) kohdistuvaa väkivaltaa. Tuo kuvaus kaikessa koruttomuudessaan pysäytti minut. Tämän kirjan kuvaukset lähinnä vaivaannuttavat. Taisin jo sanoakin: Tämä kirja oli mielestäni yksinkertaisesti huono. En suosittele ainakaan dekkarin ystäville.